EU:n energiadirektiivit tuovat työtä talotekniikka-alalle

Euroopan neuvosto hyväksyi heinäkuussa uuden energiatehokkuusdirektiivin. Se on yksi osa EU:n tavoitetta pienentää päästöjä vähintään 55 prosenttia vuoteen 2030 mennessä vuoden 1990 tasoon verrattuna. Energiatehokkuusdirektiivin kolme keskeistä vaikutusaluetta ovat rakennukset, teollisuus ja liikenne.

– Nykyinen säästötavoite energian loppukulutukselle on 0,8 prosenttia vuodessa. Vuosina 2024–2030 se nousee asteittain 1,3:een, 1,5:een ja 1,9:ään. Kauden keskimääräiseksi vuosisäästöksi tulee 1,49 prosenttia eli olennaisesti korkeampi kuin nykyinen 0,8 prosenttia, Aalto-yliopiston ja Tallinnan teknillisen yliopiston professori Jarek Kurnitski sanoo.

Suomessa tavoite on saavutettu tähän asti pitkälti teollisuuden ja julkisen sektorin vapaaehtoisilla energiansäästösopimuksilla.

– Kiristyvien tavoitteiden saavuttamiseksi rakennusten energiatehokkuuden parantamista on vauhditettava entistä enemmän myös energia-avustuksin. Energiatehokkuusdirektiivissä on energiansäästön lisäksi tärkeä periaate, että julkisen sektorin tulee näyttää esimerkkiä. Julkisten rakennusten kokonaispinta-alasta tulisi vuosittain korjata vähintään kolme prosenttia energiatehokkaammaksi, mikä ei ole vaatimaton tavoite. Kurnitski korostaa, että energiatehokkuusdirektiivin painopiste on nimenomaan energian loppukulutuksen säästössä, koska tämä pienentää investointitarpeita energian tuotantoon – vaikka energiainvestoinnit painottuisivatkin uusiutuvaan energiaan.

– Energiatehokkuutta parannettaessa parannetaan usein myös sisäolosuhteita ja elinympäristön viihtyisyyttä.

Lisää uusiutuvaa energiaa

Myös uusiutuvan energian direktiivi vaikuttaa rakennusalaan välillisesti. Siinäkin uusiutuvan energian osuutta halutaan nostaa, mutta tavoitteita ei ole lopullisesti lyöty lukkoon. Vuoden 2020 tavoite uusiutuvan energian osuudeksi oli direktiivissä 20 prosenttia. Tavoite saavutettiin. EU-tasolla uusiutuvan energian osuus oli 21,8 prosenttia vuonna 2021, ja Suomessa jopa 43 prosenttia, jolla Suomi on yksi johtavia maita Euroopassa.

– Suomi saa varmasti tässäkin direktiivissä melko korkean prosenttitavoitteen myös jatkossa. Jo aiemmin on sovittu uusiutuvan energian tavoitteeksi EU-tasolla 32 prosenttia vuoteen 2032 mennessä, mutta nyt sitä ollaan korottamassa 42,5 prosenttiin. Neuvottelut ovat vielä kesken, joten lukuarvo voi vielä muuttua, Kurnitski sanoo.

Rakennusten osalta tavoitteet käsitellään ensisijaisesti rakennusten energiatehokkuusdirektiivissä, jonka uusimisesta neuvotellaan vielä kolmikantaneuvotteluissa Euroopan neuvoston, komission ja parlamentin kesken. Direktiivi voisi tulla voimaan ensi vuoden alussa.

– Valmistelu on ollut varsin pitkä prosessi ja keskeiset linjaukset varmaankin pysyvät. Mutta uudistukset koskevat muun muassa energiatehokkuuden vähimmäisvaatimuksia kaikille rakennuksille ja aurinkosähköjärjestelmien asentamista, joka pitäisi tehdä uusissa rakennuksissa ja laajamittaisissa korjauksissa.

Kurnitskin mukaan Suomessa on tähän asti nojattu siihen, että aurinkoenergiajärjestelmät voisivat tulla rakennuksiin lähes nollaenergiavaatimusten kautta. Kun vaatimustasot eivät ole olleet kovin tiukkoja, kehitys on ollut hidasta – vaikka sitä on markkinaehtoisesti tapahtunut.

– Tämä direktiivi haluaa nyt vauhdittaa kehitystä.

Tällä hetkellä uudistuotannon täytyy olla lähes nollaenergiarakennuksia. Kun uudistettu direktiivi tulee siirtymäajan jälkeen voimaan vuonna 2026 tai 2027, uusien rakennusten pitää olla päästöttömiä rakennuksia.

– Päästöttömien rakennusten määritelmässä säilyy edelleen E-luku, eli rakennuksen kokonaisenergiankulutuksen pitää olla pienempi kuin kansallisesti säädetty raja-arvo. Uusi ja merkittävä vaatimus on se, että rakennuksissa käytetty kokonaisprimäärienergia täytyy pystyä kattamaan uusiutuvalla energialla, kaukolämmöllä ja verkosta tulevalla päästöttömällä sähköllä.

Energiaremontit kaksinkertaistettava

Suomen pohjoisessa ilmastossa tavoitteet rakennusten päästöttömyydestä ja kokonaisprimäärienergian kattamisesta uusiutuvalla energialla on merkittävästi vaativampi kuin Keski- ja Etelä-Euroopassa. Siksi perustellut poikkeukset ovat Kurnitskin mukaan mahdollisia. Kansallisesti voidaan sopia uusiutuvan energian osuudeksi sadan prosentin sijaan esimerkiksi 80 prosenttia, jottei vaatimuksesta tule kohtuutonta.

– Direktiivin mukaan kaikkien vaatimusten pitää olla kustannustehokkaita ja kannattavia toteuttaa asuinrakennuksissa 30 vuoden ja muissa rakennuksissa 20 vuoden tarkastelujaksolla. Myös päästöttömien rakennusten E-lukutavoitteiden pitää olla kustannusoptimaalisella tasolla. Järkevät ja kustannusoptimaaliset energiatehokkuuden tasot määritellään kansallisesti huomioiden energian hinta ja rakennuskustannukset, sitä ei tehdä jokaisessa rakennushankkeessa, Kurnitski sanoo.

Direktiivi tähtää erityisesti energiatehokkuuden parantamiseen olemassa olevissa rakennuksissa.

– Energiaremonttien määrä halutaan kaksinkertaistaa EU-tasolla. Tämä on Suomessa haaste, koska meillä on rakennuksia lämmöneristetty jo 1960-luvulta lähtien, eikä energiaremonttien toteuttaminen ole välttämättä yhtä kannattavaa kuin Keski-Euroopassa.

Energiaremonttien vauhdittamiseksi halutaan uudistaa energiatodistuksen asteikko niin, että päästöttömille rakennuksille varataan A⁰-luokka, jonka lukuarvoja ei ole vielä määritelty ja rakennuskannan eniten energiaa tuhlaavat 15 prosenttia rakennuksista sijoittuvat G-luokkaan. A-luokkaan sijoittuu nykyinen lähes nollaenergiarakennus.

– Energiatodistuksen luokalla halutaan ohjata asuinrakennuksia niin, että vuonna 2033 asuinrakennuskannan keskimääräinen energiatehokkuustaso vastaisi D-luokkaa. Vuosille 2040 ja 2050 pitäisi kansallisesti määrittää vielä tiukempia tavoitteita korjausrakentamiselle. Jäsenmaiden pitää kannustimilla saada aikaan tällainen kehitys.

Kurnitskin mukaan muiden kuin asuinrakennusten osalta energiatehokkuuden vähimmäisvaatimukset annetaan yksittäisille rakennuksille niin, että vuonna 2030 pitäisi siirtää kaikki rakennukset G-luokasta F-luokkaan ja vuonna 2034 heikoimpienkin rakennusten tulisi täyttää E-luokan vaatimukset.

Jos rakennus ei täytä näitä energiatehokkuuden vähimmäisvaatimuksia, sitä ei voida vuokrata tai myydä.

Korjausrakentamisen osuus kasvaa

Kurnitskin mukaan direktiivin kiristyminen johtaa siihen, että korjausrakentamisen osuus tulee entisestään kasvamaan myös talotekniikan liiketoiminnassa.

– Talotekniikalla on hyvin keskeinen osuus etenkin muiden kuin asuinrakennusten energiankäytössä. Kahden energiatodistusluokan korotus ei ole kovin kunnianhimoinen, ja valtaosa parannuksista on varmasti toteutettavissa talotekniikalla, rakennusautomaatiolla ja valaistusjärjestelmän uudistamisella ilman raskaampia remontteja itse rakennukseen, Kurnitski sanoo.

Kaikkein suurimpana muutoksena talotekniikan näkökulmasta Kurnitski pitää uuteen direktiiviin kirjattua vaatimusta siitä, että muut kuin asuinrakennukset on varustettava tarpeen mukaan ohjattavalla ilmanvaihtojärjestelmällä.

– Direktiivit edellyttävät myös sitä, että kiinteistöissä on pystyttävä seuraamaan, miten paljon energiaa eri järjestelmissä kuluu. Tämä korostaa rakennusautomaation merkitystä. Mikäli tarpeenmukaisen ilmanvaihdon vaatimus pysyy, kansallisesti voidaan päättää tilan minimikoko tarpeen mukaiselle ohjaukselle, mutta tulevaisuudessa se voisi olla vakioratkaisu esimerkiksi avotoimistoissa, luokkahuoneissa ja neuvottelutiloissa.

Kurnitskin mukaan talotekniikkateollisuuden pitää kyetä tarjoamaan toimivat ja yksinkertaiset tarpeen mukaan ohjattavat ilmanvaihtojärjestelmät, jotka ovat myös helposti huollettavissa. Nykyisin järjestelmät toimivat monesti kunnolla vain alussa, ja huollon kanssa on ongelmia.

– Talotekniikka-alan on saatava koko ketju kuntoon tuotteista ja niiden suunnittelusta asennukseen sekä ylläpitoon ja huoltoon. Haaste ei ole aivan pieni, mutta Suomessa on niin vahva kotimainen talotekniikkateollisuus ja osaaminen, että tällaiset ongelmat pitäisi kyetä ratkaisemaan mallikelpoisesti muillekin.