Pidetään talon jalat kuivina
Suomi on täynnä vanhoja ja uudempiakin taloja, joiden salaojitus jättää toivomisen varaa.
Uudiskohteissa salaojitus on nykypäivänä aivan rutiinitoimenpide, mutta aina näin ei ole ollut. Arvion mukaan Suomessa on noin 600 000 taloa vailla toimivaa salaojitusta tai varmuutta siitä. Yhä lisääntyviksi ennustetut rankkasateet eivät anna armoa huonosti toimivalle, saatikka olemattomalle salaojajärjestelmälle.
Nykyisten määräysten edellyttämää systemaattista salaojitusta on edeltänyt vuosikymmeniä elänyt rakentamiskulttuuri. Ennen muoviputkien yleistymistä salaojia tehtiin – jos tehtiin – yleensä yhdistelemällä lyhyitä tiiliputkia. Kun 1980-luvulla siirryttiin muoviputkiin, alkoivat salaojat yleistyä. Alkuun putket olivat hyvin kapeita, halkaisijaltaan 40 millisiä, ja siten alttiita tukkeutumille.
Kun salaojaa ei ole, tai se toimii puutteellisesti, on koko kiinteistö vaarassa. Ajoissa reagoiminen tulee monin verroin edullisemmaksi, mutta hankaluutena on monesti tietämättömyys tontin maanalaisesta maailmasta. Näin voi käydä myös kotikenttäpelaajalle.
Meltex Oy:n liiketoimintapäällikkö Jens Boe pääsi tutustumaan omakotitalonsa salaojiin vasta, kun ne oli kaivettu esiin.
”Etukäteen minulla ei ollut mitään tietoa, missä kunnossa salaojat olivat, tai oliko niitä edes. Paljastui, että vanhalla puolella oli 1940-luvun tiiliputket ja 1980-luvun osasta löytyi aikakaudelle tyypillinen halkaisijaltaan pieni muoviputki”, Boe muistelee.
Varmuuden saamiseksi kuntotutkimus on hyvä teettä, mutta jos vettä on jo kellarissa tai ryömintätilassa, ongelma on hyvin ilmeinen. Toimimaton salaojajärjestelmä saattaa aiheuttaa myös alapohjarakenteisiin ja niihin liittyviin seiniin kosteusvaurioita.
Nykyaikaisissa salaojissa on aina tarkastuskaivot, joihin kurkistamalla salaojan tilannetta on helppo seurata.
”Veden määrä kaivossa ei itsessään kerro vielä mitään salaojan toimivuudesta tai toimimattomuudesta. Muutos on olennainen, ja sen voi huomata vain tarkkailemalla salaojaa säännöllisesti”, Boe kertoo.
Ei turhia riskejä
Nykymääräysten mukaan salaojituksen voi jättää tekemättä ainoastaan erikoistapauksissa, esimerkiksi erittäin hyvin vettä läpäisevällä tontilla huolellisten maaperätutkimusten tuloksiin nojaten.
”Talonrakentamisessa salaojat ovat niin pieni kustannus kokonaispotista, että se siinä vaiheessa kukaan tuskin edes haluaa lähteä selvittämään, voiko määräyksiä kiertää. Tämä on alue, jossa ei kannata ottaa riskiä. Eihän sitä itsekään viitsi rikkinäisissä kengissä seistä räntälätäkössä. Sama koskee taloa, perustukset ovat talon jalat”, Boe sanoo.
Olennaista vesien ohjauksessa on nähdä tontin kokonaisuus. Vettä tulee alhaalta ja ylhäältä, ja kaikki pitää saada johdettua pois talosta. Pihalle muodostuvat lätäköt ovat merkki siitä, että kaikki ei toimi aivan niin kuin pitää.
Maan pinta saattaa elää vuosien aikana ja aluksi hyvin toimineet kaadot saattavat lakata toimimasta. Myös tontin pinnoittaminen esimerkiksi pihalaatoilla ja puiden, etenkin koivujen, kaataminen voivat vaikuttaa hyvin paljon siihen, miten vedenohjaus toimii.
Mitä itse salaojajärjestelmään tulee, toimintaperiaate ei ole rakettitiedettä. Ylhäältä ja alhaalta tuleva vesi imeytyy rei’itettyyn salaojaputkeen, joka johtaa vedet hallitusti salaojakaivoon. Sieltä vesi jatkaa reiätöntä putkea pitkin esimerkiksi perusvesikaivoon, jossa on padotusventtiilillä varustettu liitäntä. Boe korostaa, että sadevedet eivät saa koskaan päätyä salaojajärjestelmään.
Yleensä salaojissa on pärjätty vietolla, mutta tonttimaan kallistuessa ja kaupunkien tiivistyessä taloja rakennetaan tonteille, joilta on vaikea tai mahdotonkin johtaa vedet vietolla eteenpäin. Silloin avuksi tarvitaan pumppaamo, joka saattelee veden suuntaan, johon se ei luontaisesti pääsisi menemään.
Teksti Minna Kärkkäinen
Kuvat Minna Kärkkäinen ja Meltex