Pää(stö)töntä elämää

Joskus kohtalo osoittaa absurdilla tavalla niin yksilön kuin yhteiskunnankin voimattomuuden luonnon edessä. Osin hallituksen, osin omasta tahdostamme meistä valtaosa elää nyt elämää, joka tuottaa mahdollisimman vähän päästöjä eikä rasita luontoa.

Kun työmatkaliikenne hiljenee eikä lentäminenkään enää houkuttele, on myös fossiilisten polttoaineiden kysyntä romahtanut. Luonto ja ilmastotavoitteet kiittävät, mutta kansantaloutemme ei tällaista kestä. Monessa muussa – etenkin turismista riippuvaisessa – maassa tilanne lähenee katastrofia.

Paluu täysin entiseen on epätodennäköinen, ja ehkä myös sekä epärealistinen että itsekäs ajatus. Sen sijaan meidän pitäisi valmistella eloa yhteiskunnassa, joka pyörii normaalisti myös näissä oloissa – siis vähäpäästöisesti, ei eristyksissä.

Tämä ei suinkaan tarkoita paluuta kivikauteen tai elintasomme romahdusta, kunhan se tehdään suunnitellusti. Ei liikkumisesta tarvitse kokonaan luopua, ainoastaan turhasta sellaisesta. Samoin lomanvietto ja matkailu onnistuvat hyvin ilman lentokerosiinia, silloin ei vaan ehdi niin kauas kuin mihin olemme lomillamme tottuneet.

Suomessa niin tutkijat kuin yrityksetkin ovat panostaneet merkittäviä resursseja ilmastonmuutoksen torjuntaan energiasektorilla ja energiatehokkuutta parantaen. Hyviä tuloksia on saatu, ja edelleen saadaan. Ennakkoluulottomuus ja toiveikkuus heijastuu keskusteluissa asianosaisten kanssa.

Energia- ja päästöverojen kanssa valtiolla onkin valitettavasti edessään vähän samanlainen tilanne kuin alkoholin kanssa: pitäisi juoda riittävästi, että verotulot säilyvät, muttei kuitenkaan liikaa, ettei tule isoja yhteiskunnallisia ongelmia. Jos energiaa ei kuluteta, ei ole mitä verottaa.

Kakkua ei voi syödä ja säästää, sen on koronakriisi opettanut jo nyt. Elämä on valintoja.