Lapset kouluevakossa

Koulujen sisäilmaongelmiin alettiin kiinnittää huomiota jo 1990-luvulla, kun esiin nousi niin sanottu Sairas rakennus -ilmiö. Syitä ja seurauksia perattiin, toisinaan saatettiin löytää syyllinenkin, mutta harvoin. Yleensä moitittiin kiirettä tai käyttäjää, mutta yhtään rakennusliikettä en ole nähnyt vielä nahkurin orsilla.

Sinänsä en yllättynyt enää yhtään, kun tyttäreni joutui kesken yläasteen evakkoon omasta lähikoulustaan. Olihan sieltä jo aiemminkin siirretty herkempiä oppilaita muualle, kenties puhtaampiin rakennuksiin. Ison peruskorjauksen alla oli kuitenkin suoritettu jo korjaustoimenpiteitä, mutta niiden tulokset olivat laihat ja lopulta kaikki lapset jouduttiin siirtämään väistötiloihin toisaalle.

Melkein ehdin huokaista helpotuksesta, kun esikoiseni aloitti opintonsa ammattikorkeakoulussa toissa syksynä. En sen vuoksi, että olisin pitänyt opetustiloja mitenkään erinomaisina, vaan lähinnä siksi, että tiesin uusien tilojen valmistuvan Myllypuroon tuotapikaa.

En jaksanut kuitenkaan edes hämmästyä kun kuulin, että aikataulu menee pitkäksi ja ammattikorkeakoulun suunniteltu muutto Leppävaaran kampukselta Myllypuroon viivästyy vuodella. Olinhan kuullut jo huhuja, että aikataulu työmaalla lipsuu pahasti suunnitellusta.

Tukka nousi kyllä pystyyn siinä vaiheessa, kun näin ensimmäiset kuvat Leppävaaran koulun vaurioista. Miten on mahdollista, että lapseni kävi näihin päiviin saakka koulua, jonka voi sanoa kirjaimellisesti olleen romahdusvaarassa? Edes aikataulun mukainen muutto Myllypuroon ei ollut ratkaiseva, sillä kampukselle oli tulossa uusia opiskelijoita muualta.

Menneisyydestä muistamme traagisia onnettomuuksia, joissa on menetetty ihmishenkiä viranomaisten välinpitämättömyyden ja suunnittelijoiden osaamattomuuden seurauksena. Tämä on nyt saatava loppumaan. Omat lapseni ovat toistaiseksi turvassa, mutta montako henkeä meidän pitää vielä vaarantaa, ennen kuin asiat saadaan kuntoon?

Teksti: Heikki Heikkonen