Vesi tulee hanasta ja raha automaatista

Viime marraskuussa tapahtui putkirikko Helsingin Kalliossa. Kohta sen jälkeen tapahtui puoli tusinaa uusia putkirikkoja Helsingin kantakaupungin alueella. Fleminginkadun putkirikon syyksi on todettu runkolinjan ikään liittyvä vaurio materiaalissa. Kyseinen runkolinja olisi pitänyt uusia vuosia sitten, koska se oli otettu käyttöön heti talvisodan jälkeen.

Monissa maakunnissa putkirikot ovat yleisiä, ja käytännössä se on maanomistaja, joka ilmoittaa vesilaitokselle havaintoja.

Mieleen palasi, että muutama vuosi sitten olin silmäillyt Vesilaitosyhdistyksen raporttia. Siinä kerrottiin, että 2020-luvulla vesijohtojen korjausvelka alkaa kasvaa jyrkästi. Syynä on se, että huomattavan suuri osuus Suomen vesijohdoista on lähestymässä elinkaarensa loppua – ja koska nykyinen investointitahti jatkuu matalalla tasolla, odotettavissa on aina lisääntyvä määrä vesijohtojen putkirikkoa. Tästä skenaariosta alkaa nyt olla riittävästi evidenssiä. 

Perusongelma on, että talousvedestä laskutetaan yhä edelleen liian alhainen hinta. Näin vesilaitoksille ei kerry tarpeeksi rahavaroja vanhojen vesijohtojen uusimiseen. 
 
Kirjasta Vesihuollon myytit Tapio Katko & Co kirjoitti, että kansan syvissä riveissä vallitsee uskomus, että talousvesi ja jätevesi yhdessä maksavat kohtuuttomasti. Todellisuudessa kuutio vettä jätevesihuolto mukaan luettuna maksaa Suomessa omakotiasukkaalle keskimäärin kuusi euroa kuutiometriltä eli 0,6 senttiä litraa kohti. Keskimääräistä kotitalouksien nettotuloista tämä on arvioitu olevan noin kaksi prosenttia. Vesi on siis erittäin halpaa, ja alhaisen hinnan takia me emme arvosta tavallista hanavettä tarpeeksi. 

Talousveden käsittely ja jäteveden puhdistus aiheuttavat yhdessä vaan viidesosan vesilaitoksien kustannuksista. Valtaosa vesilaitoksien pääomasta on sitoutunut vesijohto-, viemäri- ja hulevesiverkostoihin.

Maamme vesijohtojen heikko kunto on ongelma, joka on helppo lakaista maton alle. Mielestäni keskeinen ongelma on vesihuollon näkymättömyys. Onneksi meillä on sentään vesitorneja, mikä yhdessä nykyajan pumpputeknologian kanssa pitää vesipaineen viitearvossa.    

Kirjailija Yuval Noah Harari nosti kirjassaan osuvan esimerkin Intiasta, jossa kansallismielinen hallitus vuonna 2017 nosti Attarissa Intian ja Pakistanin rajalla salkoon yhden maailman suurimmista lipuista. Tarkoituksena oli tehdä pakistanilaiset kateellisiksi. 36 x 24 -metrinen lippu vedettiin 110 metriä korkeaan tankoon. Lippu näkyi Pakistanissa aina Lahoreen saakka.  Voimakkaat tuulet repivät lipun toistuvasti hajalle, ja kansallinen ylpeys vaati, että se kursittiin kerta toisensa jälkeen kokoon. Se tuli kalliiksi intialaiselle veronmaksajalle. Miksi Intian hallitus käyttää niukkoja varojaan valtavien lippujen kutomiseen sen sijaan, että se rakentaisi viemärijärjestelmiä Delhin slummeihin? Vastaus on, että viemärijärjestelmä ei näy Pakistanin saakka. 

OECD:n mukaan Suomi on ykkösmaa puhtaan juomaveden saatavuudessa. Suomessa osataan hyvin hyödyntää vesivarat ja pitää ympäristö puhtaana. Meillä hanaveden laatu on yleensä parempi kuin pullotetun veden laatu. Pulma on se, että pullossa veden laatu ei säily hyvänä pitkään. THL:n edeltäjä Kansanterveyslaitos tutki sekä lähdevesiautomaattien ja pullotettujen vesien mikrobiologiasta laatua. Hankkeessa todettiin, että pakatuissa vesissä esiintyy runsaasti viljeltävissä olevia bakteereja. Pullovedet eivät ole steriilejä ja pakatuissa vesissä tapahtuu mikrobikasvua säilytyksen aikana.

Silti me suomalaiset ostamme vuositasolla melkein 20 miljoona litraa pullovettä ulkomailta. Tosi dorka juttu, olisi Jörn Donner tämän kiteyttänyt.