Päivähoitoa vai kilpailukykyä?

Hallitus on kovin huolissaan nuorisosta ja sen tulevaisuudesta. Liian moni syrjäytyy tai joutuu muuten elämän sivuraiteelle.

Eräänä ratkaisuna tähän on ajettu oppivelvollisuuden yläikärajan nostamista 18 vuoteen. Alaikäiset halutaan pitää valvonnan alaisena, kunnes tuo maaginen vapauden ikä koittaa.

Kovin vähän on puhuttu, minkälaista toimintaa heille pitäisi järjestää. Koulutuksen järjestäjä, käytännössä kunta tai kuntayhtymä, olisi kuitenkin velvoitettu tarjoamaan opiskelu- tai ainakin oleskelupaikan kaikille alueellaan asuville alle 18-vuotiaille. Nykyisellä lainsäädännöllä muutos olisi hoidettava toisen asteen koulutuksen piirissä.

Tämä tarkoittaisi noiden nuorten ohjaamista lukioon tai ammattikouluun. Näillä kummallakin on oma ja tärkeä tehtävänsä.

Lukion tulee antaa vahva yleissivistys ja pohja jatko-opintoihin. Ammattikoulusta haetaan eväitä työelämään siirtymiseksi. Sen avulla luodaan myös työvoimareserviä, joka vahvistaa yritysten kilpailukykyä ja varmistaa riittävän pohjan tulo- ja yhteisöverojen keräämiselle.

Ihan huomiona, kumpikaan ei ole sosiaalitoimen alaisuudessa. Työntekijöiden osaaminenkin painottuu eri asioihin kuin nuoriso-ohjaajilla. No, ei tartuta pikkujuttuihin, vaan mietitään käytännön toteutusta.

Hyvänä esimerkkinä käy LVI-alan koulutus. Se on suosittua ja vapaaehtoisia löytyy. Opetustilat järjestyvät rahalla, jota opetustoimella ei tosin ole. No, ehkä tiivistämällä mahdutaan vanhoihin tiloihin.

Työvälineitä ja materiaalia saadaan rahalla, tai lahjoituksena. Varmaan niitä voi kierrättääkin, ihan niin kuin ennen aapisia.

Ai juu, se opettajakin tarvittaisiin. Niitä ei ole, mutta eiköhän se siitä suju tunteja järjestelemällä ja lähiopetuksen tuntimääriä tarkistamalla. Hyvinhän tämä menee. Nyt ei viitsi pohtia, mitä tehdään niille, joille ei järjesty opiskelupaikkaa haluamaltaan alalta.

Sitten kuntapäättäjiä ei enää tarvitakaan. Työ jatkuu oppilaitoksissa, joiden tehtävänä on järjestää koulutus ja osaamisen arviointi.

Vähän tarvitaan työpaikoillakin tapahtuvaa oppimista. Näytötkin pitää järjestää siellä. Nämä ihan sen takia, että lakipykälät täyttyisivät. Nyt tulee pieni ongelma.

Työpaikkoja ei näet ole riittävästi. Ainakaan niille opiskelijoille, joita opiskelu ei kiinnosta.

Ilman työssäoppimista ja näyttöjä ei voi antaa tutkintoja. Tai annettaisiinko kuitenkin? Valtionosuudet kun tulevat tutkinnoista, eikä lakia kukaan valvo. Näin sujuu sosiaalipolitiikka elinkeinopolitiikan kustannuksella.

Vai tehtäisiinkö tässä samalla lakimuutos, jonka perusteella ammatillinen koulutus muutetaan vähintään
kaksivuotiseksi ja kiinteämuotoiseksi? Siitä annettaisiin osallistumistodistus eli todistus esimerkiksi LVI-alan peruskoulutuksen saamisesta.

Tämän jälkeen alan töihin haluavat voisivat suorittaa kolmannen vuoden joko koulutussopimuksella tai oppisopimuksella. Ja ehkä neljännenkin, riippuen henkilökohtaisesta osaamisen kehittämissuunnitelmasta.

Työpaikalla voisi suorittaa näytöt ja saada LVI-alan perustutkinnon. Tutkintotodistus todistaisi alalla vaadittavasta ammattiosaamisesta ja koulutustodistus osallistumisesta.

Tämä on luultavasti liian realistista. Sitä paitsi nyt on kiire. Kuntapäättäjät saanevat taas pienen pähkinän purtavakseen. Miten yhdistää kansallinen sosiaali- ja elinkeinopolitiikka kunnallisten palvelujen avulla? No, edellähän se kerrottiin.

 

Teksti: Juha-Ville Mäkinen

Jätä kommentti

*

*