Sisäilmaongelmat ovat korjausvelkaa

Suomalaiset muuttivat sankoin joukoin maalta kaupunkeihin 1960-luvulla. Tuolloin suuri määrä nuoria muutti teollisuus- ja palvelualan työpaikkojen perässä kaupunkeihin. Niin tekivät myös minun vanhempani.

Vanhempiemme asunnoiksi piti nopeasti saada kerrostaloja, meille lapsille kouluja ja päiväkoteja. Ja koska oli kiire ja kova tarve, rakentamisen nopeutta ja tehokkuutta piti lisätä. Muuraamisesta ja hirsirakentamisesta luovuttiin ja tilalle kehitettiin betonitekniikkaa ja hetkeä myöhemmin elementtitekniikkaa. Rakennusten runkosyvyys lisääntyi ja monet rakennukset mataloituivat, jolloin ilmanvaihtoa piti avittaa puhaltimien avulla.

Ikävä kyllä rakennusfysiikan tutkimus ei ollut tuohon aikaan kovin kovassa huudossa. Lähes kaikki tarmo keskitettiin toisaalta lujuuslaskennan kehittämiseen ja toisaalta rakentamisen nopeuttamiseen.

Sisäilmaongelmamme ovat pitkälti näiden aikakausien rakentamisen hedelmää. Savimaan varaan rakennetut betoniset lattiat ja maanvastaiset kellariseinät ovat sieltä kotoisin. Samoin ovat vedeneristeiden jättäminen pois kellariseinistä ja jopa pesutilojen lattioista.

Mineraalivillaeristeitä kaupattiin käytännössä joka paikkaan rakennusta. Teollisuus julkaisi nykypäivän tietämyksen valossa käsittämättömiä, omia ohjeitaan eristämisestä ja harva osasi epäillä niiden toimivuutta.

Ilmanvaihto rakennettiin poistojärjestelmänä ja korjausilma imettiin rakenteiden välistä. Yleisimmin ajateltiin ilman tulevan ikkunan karmien väleistä. 1970-luvun pientalon ilmanvaihtoa opastaneessa RT-kortissa ei korvausilman tuloa käsitelty lainkaan.

Itse asiassa kosteusfysiikkaa kyllä osattiin maassamme jo tuolloin. Suomessa julkaistiin tekniikan käsikirjassa jo 1950-luvulla erittäin ansiokkaita saksasta käännettyjä artikkeleita, joissa jo lähes kaikki nykyäänkin tiedetyt rakenteiden kosteuskäyttäytymisen perusperiaatteet oli huomioitu. Ilmeisesti tämä oppi kuitenkin jäi harvojen omaksumaksi, eikä levinnyt suuremmalle suunnittelijajoukolle.

Jos rakenteet korjataan ennen kuin ne mikrobivaurioituvat, korjauskustannukset ovat jopa vain kolmanneksen siitä, mitä korjaaminen maksaa vaurioitumisen jälkeen. Ennalta korjaamisella olisi saavutettavissa valtakunnan tasolla noin kymmenen miljardin euron säästöt.

Näihin säästöpotentiaaleihin ei kuitenkaan päästä käsiksi niin kauan, kun kiinteistöjen kehittäminen ja hoito toimii nykyisellä tavalla ja rakennuskannan vanhenemiseen liittyvä osaaminen on näin ohutta.

Toisaalta, jos ennalta ehkäisemiseen ei saada rahoitusta, ei sitä tietenkään myös tapahdu. Ja näin kustannuksia lisäävä kierre on valmis. Tätä tapahtuu varsinkin monissa kunnissa, joissa korjausmäärärahoista päättävät poliittiset päättäjät.

Pakottamalla ei kiinteistöjen omistajia saada tekemään mitään, mutta kouluttamalla ja porkkanaa tarjoamalla voisi onnistua paremmin.

Kirjoittaja

Juhani Pirinen

Rakennusterveys- ja sisäilmasto -toimialan johtaja Finnish Consulting Group Oy:ssä (FCG)

Kosteus- ja hometalkoiden ohjelmapäällikkö 2009–2014